Opiskeluissani eteeni tupsahti tehtävä "Täydellinen Vaatekaappi", jossa tarkoituksena on koota asiakkaalle vaatekaapin sisältö, joka koostuu neljästä yläosasta, kahdesta puvusta (esim. jakku + hame) ja kahdesta alaosasta. Aluksi ajatus hirvittää. Eihän ihminen voi selvitä tuolla määrällä? Eihän tuollaisessa vaatekaapissa ole "mitään päälle pantavaa"
Palattuani järkytyksen jälkeen tajuihini aloin kuitenkin ymmärtää ajatuksen hienouden: Yhdistämällä näitä vaatteita luovasti toisiinsa ja muuttamalla niiden ulkoasua asustein saadaankin yllättävän monta erilaista asukokonaisuutta.
Tämä ajatus ei ole uusi, olen itse törmännyt siihen jo varhaisessa teiniydessäni ja säännöllisin väliajoin tällaiset vaatekaapin detox-kuurit valtaavat naisten lehtien palstat. Hetkeksi vaatekaapin voikin taas saada "laihdutettua" sopiviin mittoihin, mutta miksi sitten pienempi ja toimivampi vaatekaappi paisuu ylitsevuotavaksi jo muutaman kuukauden jälkeen?
Rinna Saramäen kirjoittamassa kirjassa: "Hyvän Mielen Vaatekaappi" on monia loistavia ideoita, joilla avalanchemaisen vaateryöpyn määrää voi vähentää, jopa ihan siihen pelottavaan minimiin, asti.
Ilo olla ostamatta
Ostamisesta tulee iloiseksi. Ei ole mitään niin ihanaa kuin löytää jokin vaate, joka saa meidät kiihkon valtaan. Saramäki kuvailee kuinka annamme ostokiihkon ja omistamisen halun tulvahtaa lävitsemme. Hän itse kuvittelee kuinka helma hulmuten olisi ihanaa tanssia aamuun asti ja ainakin itse syyllistyn tällaiseen haavemaailman luomiseen ostoksilla myös usein. Pikaromanssi vaatteen kanssa kestää Saramäen mukaan minuutin kunnes vaatteesta alkaa huomaamaan sen virheet: helma on viisi senttiä liian lyhyt, vuorikangas tuntuu epämiellyttävältä jne.
"Mekko jää itkemään perääni, mutta minä en kaipaa sitä. Mekon jättäminen kauppaan ei ollut kärvistelyä eikä uhraus. Se ei vain ollut rahojeni ja kaappitilani arvoinen".
Pidän ajatuksesta, jossa saan arvottaa vaatekaappiini pyrkivät yksilöt kuin portsari yökerhon ovella konsanaan. Ei hienon klubin tanssilattiallekaan pääse ellei yllä ole nk. "parempaa seppälää". Miksi siis päästäisin huolella ja rakkaudella valitsemieni vaatteiden joukkoon jonkin sellaisen yökötyksen, joka ei ole edes vaivautunut pitämään saumojaan suorassa tai vaatimaan itselleen laatukangasta. Ehkä kyseinen yksilö on täysin tyytyväinen omaan olemukseensa, mutta jos vuoristorataan pitää olla tietyn mittainen, ei tämän mitan alle jäänyttä yksilöä voi päästää ajelulle.
Toinen minua viehättänyt kirjassa esitetty ajatus on mielikuvittelu. Vaatehuumassa harvoin miettii tarvitseeko oikeasti kyseistä vaatetta, mutta Saramäki vie ajatuksen vielä pidemmälle. Meidän tulisi miettiä enemmänkin sitä tarvitseeko joku muu vaatetta meitä enemmän. Esim. käytetyt keltaiset korkkarit, jotka huomaamme käytettyjen vaatteiden myymälässä. Ne ovat erittäin iiiiiihanat, mutta kotoamme löytyy jo noin kolmetkymmenet korkkarit, toki keltaiset kokoelmasta uupuu. Jos jätämme kengät ostamatta voi olla mahdollista, että töitä etsivä perheenäiti ostaa ne, laittaa ne jalkaansa seuraavan kerran työhaastattelussa ja niiden kirkkaasta väristä innostuneena säteilee niin, että saa työn. Tuloksena on itselle hyvä mieli ja yhtä tarpeetonta kenkäparia pienempi kotikokoelma.
Kirjassaan Saramäki myös esittelee kaavan, jolla vaatteen hyödyllisyyttä voi mitata jakamalla sen hinnan käyttökertojen mukaan. Esim. takki, jonka hinta on 300 euroa, mutta jota käyttää monen vuoden ajan yhteensä 600 kertaa maksaa vain 50 senttiä/käyttökerta kun taas lystikäs, mutta epäkäytännöllinen mekko maksaa 50 euroa ja sitä käyttää vain kerran, mikä tarkoittaa, että yksi käyttökerta mekolle on 50 euroa. Jokainen voi mielessään miettiä kumpi vaihtoehdoista on kannattavampi. Ongelmaksi laskutavassa muodostuvat nykyajan pikamuodin luomat vaatteet, jotka ovat edullisia, mutta laadultaan huonoja. Kolme euroa maksava toppi ei sinänsä ole huono ostos vaikka vaate kestäisikin vain kolme käyttökertaa, hinta per käyttökerta on vain euro. Edullista, eikö? Maailman mittakaavassa ei tällainen vaatteenkulutus vain ole kertakaikkiaan järkevää saati kestävää kehitystä edistävää.
Saramäki ehdottaakin seuraavaa:
Sen sijaan, että laskisimme vaatteen arvon em. kaavalla tulisikin hinnanarvostelu laskea kaavalla, jossa huomioitaisiin piste, jossa vaate saavuttaa arvon 0 (euroa tai mitä vain) ja se montako kertaa sitä on voitu käyttää. Tästä numerosta vähennetään hinta euroina:
Potentiaaliset käyttökerrat - alkuperäinen hinta = pistemäärä
Laadukas 500 euron talvitakki, potentiaaliset käyttökerrat 2000 pistemäärä 1500
15 euron sukkikset, 50 käyttökertaa, mutta parsimalla niitä saadaan lisää (yht. 80 käyttökertaa) pisteet siis 65
Halpa huonolaatuinen hippatoppi 5 euroa, 5 käyttökertaa: pisteet 0 ( tai miinus jotain, mikäli toppi on niin huonolaatuinen, että joutuu itse maksamaan jätefirmalle sen hävittämisestä).
Ennen kuin ostat
Saramäen kirjassa kehotetaan esittämään itselleen seuraavat kysymykset:
Missä tilanteessa käyttäisin tätä vaatetta?
Onko näitä tilanteita niin usein, että vaatteen ostaminen olisi tarpeellista?
Puuttuuko minulta todella vaate, joka sopii kyseiseen tilanteeseen?
Pois, pois, pois
Saramäki antaa kirjassaan myös hyviä vinkkejä, ah! niin raastavaan tarpeettomista vaatteista luopumisen hetkeen:
Mitä mietit ostaessasi vaatteen?
Miksi se kuitenkin jäi käyttämättä?
Onko käyttämättä jääneillä vaatteilla jotain yhteistä?
Paljonko rahaa näissä alikäytetyissä vaatteissa on kiinni?
Tarkoitus ei ole sättiä itseään, surkutella menettämäänsä rahamäärää tai päivitellä huonoja valintoja. Tarkoitus on oppia omista virheistään. Ensi kerralla ostohuumassa en ehkä luota ostohuuman luomaan hyvän olon tunteeseen vaan pakotan itseni ajattelemaan todellista tarvetta.
Suuret kiitokset Rinna Saramäelle"Hyvän mielen vaatekaappi"-kirjasta, joka toimi lähteenä ja suurena innoituksena tälle tekstille.
